Nyt on sitten jo kolmas harjoittelu takana. Tänää oli viimeinen päivä leikkurissa ja jokseenkin myos ihan "turha". Vain katseltiin koko päivä eikä ollut mitää puuhaa. Tosin heti päivän aluksi sai järkyttyä todella. Eräs naisen sai hengityksen pysäyttävää lihasrelaksanttia enen kuin oli kunnolla unessa. Kamalaa katsottavaa kun ei itse voinnut muuta kuin seurata vierestä. Siinä tuli lääkäreillekin kiire. En tiedä missä meni vikaan. Oliko lääke annos mahdollisesti liian pieni, vai eiko vain odotettu tarpeeksi kauaa ennen kun lääkittiin

Eilenä oli ehkä koko harjoittelun kohokohta kun saimme olla erää todella mukavan anestesialääkärin kanssa. Hän antoi meidän tehdän todella paljon. Päivän viimeinen potilas oli minulle ehkä kaikkein kivoin. Pauliina sai intuboida ensimmäisen niin minulle jäi sitten seuraava potilas. Onnistuin omaksi yllätyksekseni ja vielä tasan 30 sekunnin rajan sisällä. Tosin niin paljon tuli typeriä virheitä että itseään oikein ärsytti. Olisi sen voinnut paremminkin hoitaa. Pääasia kuitenkin että onnistui ja en rikkonut hampaita tai muuta vastaavaa. Yllätyin siitä että ei se oikeasti ole ihmisellä kovin paljon vaikeampaa kuin nukella harjoitellessa, mutta silti jotenkin pelottavaa. Onnistumisen jälkeen leijuin varmaan koko illan, sen verran hyvältä tuntui :D

Ensi viikolla alkaa sitten 3 viikkoa ensiapupolilla. Kuuleman mukaan siellä on aika kiireistä. Mikä vain sopii minulle, aikaisemmat harjoitelut kun ovat olleet enemmä ja vähemmän odottelua ja tekemisen etsimistä. Vaikken olisi Suomesta lähtiessäni uskonut niin kiireinen päivä osastolla on juuri sitä mitä täällä sairaalassa olessa eniten kaipaa, sillä täällä jos missään ei ole kenelläkään mikää kiire yhtää mihinkää. Tulla leikkurissakin mentiin sillä tyylillä että jos ei ehditty kaikkia leikkaamaan niin ei sitten ehditty. Ja usein ei ehditty kun ensimmäinen leikkaus saattoi alkaa 9.30-11, hieman kirurgista riippuen. Tosin polilla olevasta ajasta käytetään se viikko Sambian safariin. Vallan veikeää ajatella että lähdemme jo viikon päästä.

Hellettä täällä piisaa edelleen. Oisin pitää nukkua ilma peittoa ja silti meinaa olla hiki. Aamulämpotilat ovat olleet koko viikon noin +30. Täksi viikonlopuksi ei ole edes juuri mitään suunnitelmia. Ollaan vain kampuksella ja makoillaan jos pystytää takapihalla. Ajateltiin uhmata meidän rikkonaista uunia ja kokeilla leipoa pitsaa. Saas nähdä miten palaneita korppuja niistä lopulta tulee. Toivottavasti kuitenkin ihan syotäviä, varsinkin kun täällä on muutenkin tullut vietyä kokkaus ihan uusiin ulottuvuuksiin.

Toivottavasti tämä ihmeellinen mahavaiva alkaa pikkuhiljaa hävitä. Viimeeksi kuin kirjoitin niin olo oli jo aivan normaali. Tänää kuitenkin on taas ollut ihan turvonnut olo ja vatsa loysällä. Tässä alkaa kohta epäilemään kaikkenlaista, varsinkin kun ollaan uitu Malawi-järvessä ja siellä on kuitenkin bilhartsiaa. Ensi viikolla jos ei ole mennyt vaivat vielä täydellisesti ohitse niin varmana parasta käydä piipahtamassa lääkärissä ihan vain varmuuden vuoksi. Ei se ainakaan pahenna oloa. Eniten vain ihmetyttää kun tämä ei ole mitään normaalia vatsatautia, kun välillä on ihan normaali ja sitten taas päivän jälkeen tulee uudestaan joitain oireita. No niin kauan kun en saa ripulia enkä oksenna niin olen tyytyväinen. Niin kauan pysty sentää toimimaan ja tekemään mitä haluaa. :)

Tässä aikani kuluksi laskeskelin että meidä reissua on takana huomattavasti enemmän kuin mitä edessä. Siis enää vain 47 päivää kun lasken jalkani takaisin Suomen kamaralle ja palaan teidän seuraksi sinne pohjolaa. Ja eniten yllättää se että tuosta ajasta vain 18-19 päivää vietetää täällä Mzuzussa, ei siis juuri mitää. Kohta sitä saa alkaa pakkailemaan tavaroitaan ja miettimää mitä ottaa mukaansa ja mitä jättää tänne. Uskon että tätä kaikkea tulee suunnaton ikävä, jotenkin tännekin on hiljalleen kotiutumassa, vaikkei tällä ikinä vakituisesti haluisikaan asua.